| Latujurri
Tähänasti PARAS kännikokemus
Noh, mistä alkaisin? Tapahtuma sijoittuu kuluvan vuoden (2005, kaikki
ajantajunsa menettäneet juapot) pääsiäiseen, tarkemmin sanottuna
lauantaille.
Eilisiltana, elikkä perjantaina, oli kalja maittanut ja siinä sitten
keskipäivällä heräiltiin. Ennen kuin krapulan perkele pääsi käsiksi, oli
pakko alkaa
taas vetämään lisää mallaspirtelöä. Siinä sitten päivän mittaa pahimmat
krapulavapinat ja päänsäryt kaikkosi. Kaljaa kului ja aikaa meni,
lopulta oli Hyvinkään
ehdottomaan menomestaan, Zoom-baariin, meno. Valomerkkiin asti siellä
viihdyttin. Jatkopaikkaa ei ollut tiedossa, joten pyörin siinä muitten,
kotiinmenevien mukana.
Kun yksi oltiin saatu saatettua jonkin matkaa, eräs seurueemme jäsen
muisti, että hänellä oli kotonaan, toisella puolella Hyvinkäätä,
avaamaton Karjalan 12-pack.
Eikun sinne. Matka meni nopeasti (kerran liukastuin). Yhtäkkiä olimme
jo perillä. Katsoimme pc:ltä musavideoita ja tankattiin Karjalaa jo
ennestään niin humalaiseen
kroppaamme. Yhtäkkiä rupesi väsyttämään. Toinen sanoi että "jää tänne
nukkumaan". Torjuin tarjoukseen ja päätin lähteä kotiin. Pyysin että hän
auttaisi minut ulos talosta
(kerrostalo) ja saattaisi vähän matkaa, koska en yhtään tiennyt missä
olin. Noh, lopulta olin yksin ja piti keksiä, missä päin Hyvinkäätä
olin. Valitettavasti tässä kohtaa
tapahtui PIENI virhearvio ja lähdin väärään suuntaan. Iski kauhea
kusihätä. Näin kivan parkkipaikan metsän lähellä, sinne siis kuselle. Homman
hoidettua tähyilin minne
minun sitten pitäisi suunnistaa. Näin ison, valaistun kulkuväylän.
Päätin suunnata sinne. Jonkin aikaa kulkuväylää kuljettuani, tajusin että
se oli latu. Vielä tässä vaiheessa
ei tuntunut kovinkaan järkevältä siirtyä 10 metrin päässä sijaitsevalle
pyörätielle. Latumatka jatkui, laidasta laitaan. Lopulta aloin
huolestua. Paikan taju katosi täysin. Äitini
soitti kello 4.32, ja kysyi olenko tulossa kotiin. Vastasin, että "joo,
melkein perillä" vaikka olinpaikasta ei ollut mitään vitun aavistusta.
Siinä sitten seurasin latua. Kävelin ja
kävelin. Lopulta iski kännisiin aivoihin paniikki: "MISSÄ VITUSSA MÄ
OLEN?!". Onneksi Cock Sparrerin "England Belongs to me"-biisin äänen
hoilottaminen auttoi pysymään järjissään.
Tarpeeksi kuljettuani ladulla, päätin että lähden seuraamaan ladun
halkaisemaa tietä. Havaitsin pian asutusta. Pelkäsin olevani Jokelassa.
Jatkoin vähän matkaa. Sitten todellisuus iski aivoihin:
olen kulkenut 1,5 tuntia, VÄHINTÄÄN 4 kilometriä, YMPYRÄÄ!. Sillon otti
päähän. Ei muuta kun reitti uusiksi ja kurssi kohti kotia. Äitini
soitti klo 6.00, ja kysyi olenko tulossa kotiin.
Vastasin, että olen melkein perillä. Äitini sanoi: "Niin sä jumalauta
sanoit jo puoltoista tuntia sitten". Johon minä: "Joo mä vähän eksyin".
Lopulta, kello seitsemältä aamulla, olin kotona. Toinen
maiharini oli kastunut käyttökelvottomaksi ja vasen pohje kramppasi
vitusti, mutta ei voi muuta sanoa, että silloin kun kotiin pääsin,
ajattelin että "helvetti, nää oli kyllä parhaat kännit tähän mennessä".
Seuraavana aamuna tuli lievää vittuilua johtoportaalta.
P.S. Done, maksan kyllä kaljas takasin!!
RAATI: |
|