Syksyinen tiistai 2001. Maha aivan sekaisin. Vääntelehdin sängyssäni (patja olohuoneen lattialla) ja mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän olon. Syynä saattaa olla ruokavalio, jonkinlainen viirusperäinen mahatauti tai WW3:sta enteilevä maailmanpolitiikan tilanne. Syyttävät sormet osoittavat kuitenkin lauantaiaamuun asti kestänyttä viinan kanssa lotraamista. Jatkoilla oli tarjolla Okun hoitamaa jäykkää, jonka nieleminen sai aikaan irvistelyä jopa umpihumalaisten turtuneilla kasvoilla.

Sunnuntai alkoi odotusten mukaisesti. Loput viinat oli saatava alas. Pian olemmekin jo lähikaupassa ostamassa olutta. Olut -tuo virvoitusjuomateollisuuden lahja krapulaisille- tarjosi jälleen kerran helpotusta hedariin, joka poikkeuksellisesti ei ehtinyt edes tulla, ensiavun ollessa saatavilla heti lattialta nuostessa. Huomaan ostavani vahingossa sekstetin puolen litran tölkkejä tavallisen kuusi olutpulloa sisältävän pahvipakkauksen sijaan. No, minigolffia pelatessa ei olutta voi olla liikaa. (Olemma siis menossa Mikon, Simon, Hermannin ja Pauliinan kanssa golffaamaan) Plusasteita palloilukeitaan haastavalla ja hyväkuntoisella radalla on n. 5 celsiusta. Keskityn turnaukseen huolellisella venyttelyllä ja ranteiden herkkyystilaa nostavalla hierontametodilla. Puolivälissä tilaanne on kutkuttava. Mikko, Simo ja minä nostamme jännitystä asettamalla peliin pienen porkkanan. 3 pulloa siideriä voittajalle. Peli alkaa käydä vakavaksi. Loukkaantumisilta ei liene tyystin vältytä. Hermoja raastava spektaakkeli muuttuu kolmanneksi viimeisellä reiällä turhautuneeksi, väsyneen ja humalaisen miehen taisteluksi vallitsevaa säätilaa vastaan. En mahda mitään. Hyväksyn tappioni ja keskityn kaljan juontiin ja tupakan polttoon. Radan kiistaton ykkösnimi Simo, vie lopulta voiton näytöstyyliin. Ennakkosuosikin paineet loistavasti kestäneen voittajan on liiankin helppo hymyillä.

Kaljakaupan kautta menemme Mikon asuntoon jatkamaan tarkoituksetonta juomistamme. Ensimmäiseen baariin (Pikku-Mikko), emme päässeet sisälle, sillä kuntomme ei täyttänyt asiakaskunnan laadusta tinkimättömän ravintolan tiukkoja kriteereitä. La Barre saa kelvata. Valkovenäläisiä, kaljaa ja jukeboxi... Olen aivan liian humalassa keskustelemaan, saati sitten muistamaan myöhemmin mistään mitään. Illan päätteeksi menemme Mikolle yöpymään. Sammun. Simo oli työntänyt takapuolessani olevaan reikään soppakauhan. Käyn yön ja aamun tunteina säännöllisin väliajoin oksentamassa kovaäänisesti.

Maanantaista ei ole juuri kerrottavaa. Kauhea darra.

Ja sitten ollaankin jo tarinan alkuosan tunnelmissa. Kaksi päivää kestänyt krapula ei juuri ole helpottunut. Joka paikkaan kolottaa ja maha huutaa sisuskalujen kera tuskasta. Puolilta päivin saan itseni jaloilleni, eikä kestä aikaakaan kun soi puhelin. "Simo tässä terve. Illalla ois vitun isot bileet Mooritsissa. Hermanni on baarimikkona". Selvä pyy. Hetken suostuttelun jälkeen alkaa taas sama rumba. Simo ja Joni tulevat viinakassien kanssa meille aloittelemaan. Päädymme poikien treenikämpälle soittlemaan ja ryyppäämään. Mukaan lähtenyt Oku virittelee kitarallaan NO Doubtin Don´t Speak kappletta ja Joni laulaa. Kuulostaa hirvittävälle. Kännin alati kovetessa alkaa soitto hiljalleen "sujua". Sitten seuraa jokaiseen illan viettoon kuuluvaa dramatiikkaa. Toista Makkista hapuillessani huomaan sen olevan paskana. Joudun siirtymään kaljaan ja siideriin. Lopputulosta silmälläpitäen se ei voi luvata hyvää. Sitten mennään tas Pikku-Mikkoon. Tällä kertaa pääsemme sisään, paitsi Simo jolle ei tarjoilla. Työntekijä toteaa ykskantaan, että tämä kaveri on aina sellaisessa kunnossa, etten myisi sille vaikka tulisi selvinpäin. Simo odottaa pihalla ja me muut annamme valkovenäläisten ja viskibanaanikolan hyväillä mikrofoniin huutamisesta rohtuneita kurkkujamme.

Grillin kautta pääsemme lopulta määränpäähämme. Ja totta tosiaan... Kylläpä on paljon ihmisiä. Jono on ainakin 50 metriä pitkä ja täynnä ihmisiä, joista suurin osa täyttää täydellisesti perinteisen discojuntin piirteet. Trendikkäisiin vaatteisiin verhoutuneet olennot tulisivat tänä yönä taistelemaan naaraiden suosiosta viimeiseen hengen vetoon asti. Kyseessä on jotkut vitun yliopisto-bileet, joten heti jonossa saa myös kuulla "fiksujen" ihmisten, suoraan kirjoista ulkoa opettelemillaan lauseilla pätemistä. Epäilen vahvasti sisäänpääsymahdollisuuksiamme. Simon etukeno vastustaa ankarasta skarppauksesta huolimatta painovoimaa. Homma kuitenkin lutviutuu ja pian jo kuulemmekin uusimpien listahittien kutsuvan biitin.

Rennon vaikutelman antaminen vaatii välitöntä baaritiskille menoa. Mikään ei ole huolettomampaa kuin välinpitämättömän oloinen norkoilu baarin tärkeimmällä alueella. Samalla on hyvä tarkkailla mahdollisia ilmaisia juomia. Ihmeen kaupalla löydämme istumapaikan, jonka pöydälle kelpaa asettaa ostamani omenasnapsi, siideri ja valkovenäläinen. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että hintataso on päätähuimaava. Simo ja Joni alkavat hajottaa laseja sitä mukaa kun ne tyhjenevät. Joni hakee jopa muista pöydistä laseja tuota arveluttavaa toimintaa varten. Tilanne on kiusallinen, sillä pöytämme on keskeisellä paikalla, käytävän vieressä ja varmaan viiden sadan ihmisen näkökentässä. Joni lentääkin pian henkilökunnan toimesta ulos. Syynä ei kuitenkaan ollut 30 hajotettua tuoppia vaan kikkelin heiluttaminen tuolilla seisten. Jonin poistuttua, nollaamme tilanteen ja jatkamme juomista. Keskustelemme muiden ihmisten kanssa ja käymme jopa tanssimassa. Jälkimmäinen aiheuttaa osittaisen kasvojen menetyksen, mutta ei siitä sen enempää. Kummityttöni äiti Laura, tuli taivaan lahjan lailla paikalle ja mahdollisti minulle jotenkuten arvokkaan poistumisen estraadilta. Ilta etenee ja lasia särkyy. Pöydän alla on lopulta n. 10 cm paksu kerros. Viimein valoja väläytetään ja alkaa olla aika keräillä ylpeyden rippeet ja suunnata ulos. Oku maksimoi suorituksensa tanssimalla antaumuksella ns. hitaita.

Otamme takit 7mk maksaneesta narikasta (sisään maksoi 30mk) ja siirrymme suunnitelman seuraavaan vaiheeseen. Alakerran uima-altaaseen on päästävä keinolla millä hyvänsä. Hotellin hissi ei illan tässä vaiheessa mene alas, joten menemme ylös. Portaita aikamme horjuttuamme toteamme altaalle vievän oven olevan lukittu. Toinen käytävässä sekoiluu loppuu lyhyeen kun hotellin henkilökuntaan kuuluva naishenkilö johdattaa "eksyneet" aulaan. Respan väen suureksi hämmästykseksi menemme kuitenkin vielä kolmannen kerran hissiin. Nyt pääsemme keittiöön, jossa lopultakin pääsemme testaamaan seikkailuelokuvista oppimiamme taitoja. Henkilökunnan huomaamatta hipsimme ovelle, josta kuin ihmeen kaupalla avautuu näkymä allasosastolle. Äkkiä vaattet pois. Puljaamme aikamme munasillaan altaassa, yritämme päästä saunan lämmitykseen ja virtsaan altaan vieressä kasvavan palmun juureen. Oku suorittaa riskaabelin ppäedeltä syöksyn altaaseen ja tuloksena on syvä haava keskelle päätä. Verta on kaikkialla. Samaan aikaan paikalle saapuu nainen, joka ilmoittaa, ettei oleskelumme altaalla ole suotavaa. Oku uhkaa hotellia oikeustoimilla ja vaatii paperia haavaansa. Nainen poistuu ja tilalle tulee ronskin kokoinen mies. On aika laittaa vaatteet takaisin ja suoriutua ulos. Mies sanoo, ettei hänen kaksivuotisen hotellimiehen uransa aikana ketään ole pitänyt heittää neljän aikaan yöllä ulos uimahommien johdosta.

Ulkona yhytämme Jonin, joka oli odottanut meitä kolme tuntia pihalla hytisten. Omien sanojensa mukaan aika tosin oli enimmäkseen kulunut pussailupuuhissa. Sitten sairaalaan. Oku saa tikit ja jatkamme matkaa... Mutta minne?? Ennen nukkumaanpääsyä oli vielä ylitettävä monta ongelmaa. Lopulta hieman yli kahdeksan pääsemme Okun lattialle. Vitun hyvä reissu.